Valokuva on aina jokin heijastus jostakin todellisuudesta, joka on puolestaan heijastumaa todellisuudesta, eikä voi sanoa, mikä kuva kuvaa todellisuutta todellisimpana. Tietääkö lopulta kukaan, mikä on kaikista todellisin todellisuus?
 
Tänä aamuna kuvattu auringonnousu kuraropakon pinnasta kertoo pikkupakkasesta ja siitä, että aurinko oli noussut. Mutta kertooko se myös jostakin ihan muusta? Kuraropakot ovat kevään merkki. Talvi on kääntänyt kylkeään. Niissä lilluu samea, likainen vesi. Niistä voi katsoa kuin peilistä, ja nähdä oman kuvan, puiden kuvat, pienen palan lähipiiriä. Niissä maailma on ylösalasin. Minulle ne kuvastavat sielua. Vaikka vesi on likaista, silti niistä voi nähdä myös kauneutta, haurautta, helposti särkyvää elämää.

 

 

Tänään on kärsimyksen sunnuntai. Matkalla ajattelin kärsimystä, ihmisten kärsimystä eri maailman kolkissa, eri aikakausina, eläinten kärsimystä, myös sitä kärsimystä, jota kohti olemme menossa. Miten kärsimys voikaan tuntua kohtuuttomalta, miten uskomattomalta, miten väärältä, miten mielellään siltä ummistaisi silmänsä. Kuinka usein huomaan, että heristelen nyrkkiä, kapinoin, kiukuttelen Jumalalle siitä, että maailmassa on niin paljon kärsimystä.
 
Matkalla vastaan tuli tämä haapa, jonka lumi oli taittanut poikki. Siinä oli minulla kuva, joka omalla tavallaan heijasteli kärsimystä.
 
 
                 Kärsimykselläni
                 minä valmistan sinulle
                 juhlapöydän.
 
 
Haavan taakka oli ollut liian raskas. Kun runko murtuu irtipoikki, täytyy se olla kärsimystä täynnä. Sitten tulevat jänikset ja kaluavat kuoren paljaaksi. Niin meitä riisutaan. Lopulta haapa maatuu ja ruokkii uusia lajeja, muuttuu mullaksi, siihen putoaa siemen, se itää, alkaa kasvaa ja jonain päivänä paikalla humisee joku uusi puu. Ehkä sen oksalla roikkuu hetken vesipisara, josta joku ohikulkija katselee heijastuksia: taivasta, omaa kuvaansa, puun lehteä. 
 
Valokuvatorstain haasteena: Heijastuksia