20180917_103236.jpg


Kännykkä putosi metsään eilen. Sanoin Sohville: Etsi puhelin. Koira kulki edeltä, ei näyttänyt yhtään, että se olisi etsinyt. Aajattelin, ettei se ymmärrä, mitä pitää tehdä.

Ollaan kyllä harjoiteltu jälkeä, jossa etsitään myös esineitä mutta mutta...tilanne on siinä vähän toinen, kun se tietää, että nyt mennään jälkeä pitkin ja etsitään samalla pudonneita esineitä. Silloin on valjaat ja liina. Nyt ei ollut. Sohvi kulki vapaana.

Yhden kaatuneen rungon luona se jäi odottamaan kuten kuvassa. Sanoin, että jatketaan matkaa, älä nyt hupsuttele, ei tässä mitään ole.

Ja kun katsoin tarkemmin varvikkoon: siinä lojui musta kännykkä. Se oli siinä!

Kyllä Sohvi kuuli kunniansa. Tuhat kiitosta ja ylistystä satel taivaaseen asti. Miten iloinen se oli. Ja minäkin. Yhdessä pomppompittiin ja tanssittiin ympyrää ja minä nauroin ja aurinko paistoi ja kehuin Sohvia.

Se oli uskomatonta. Ehdin sittenkin ajoissa kirjoituspiiriin eikä ilta mennyt metsässä kännykkää etsiessä.