1001579.jpg

Neljä vuotta sitten yö oli ollut raskas, meidän viimeinen yhteinen yömme. Illalla muistin, että oli isän nimipäivä, mutta en ollut ehtinyt käydä hänen luonaan. Koko ilta oli kulunut äidin luona. Seinän läpi kuulin isän äänen, kun hoitaja kysyi, oliko iltapala maistunut. Siinä me olimme yhdessä viimeisen kerran, melkein koko perhe. Yhdessä ja jokainen yksinään, tietämättä toisistamme.

 

 

1001641.jpg

 

 

Uni ei tullut. Otin pöydälle jätetyn kirjan ja aloin lukea sitä. Se oli Heikki Lounajan Peni, ystäväni:

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

”Liekö ollut kuuma, kun olin ottanut hatun päästäni. Siinä haudallasi sommittelin sanoja – jos ei aivan ääneen, niin ainakin ajatuksissa lausuttavia – muistollesi. Mutta eräs lintu ehti ennen minua. Se oli punarintasatakieli. Sieltä tuli ääntä solkenaan, heläjäviä kellon ääniä, kuin kirkonkellojen kaikua, ja nopeita, kirkkaita juoksutuksia, kuin urkujen koraaleja. Katsoin sitä ihaillen ja kiitollisena. Se oli helisevää, kirkasta viserrystä – yhtä viserrystä, viserrystä, viserrystä.”

 

Veli kertoi, että yön pimeydessä yksinäinen pilkkasiipi, parvesta kylmyyteen jäänyt sorsalintu oli uinut kolme kertaa katiskaan. Kolme kertaa! Kuin enteeksi.

 

1001675.jpg

 

 

Ensin lähti äiti, sitten koira, sitten isä. Reilun kolmen kuukauden sisällä oli pitkät, vuosia kestäneet sairauksien värittämät saattomatkat ohi.  Yöllä katsoin sälekaihtimen läpi. Oli satanut lunta. Niin kirkasta, tähdet taivaalla, ensilumi maassa, ei ollut enää kiire minnekään, rakas kuorma oli kevyt kuin linnun viserrys. Aamulla niin paljon valoa äidin huoneessa, äidin hiuksissa, ja kasvoilla pieni hymy kuin enkelillä. Niin suurta Rauhaa en ollut ennen kokenut.  

 

1001597.jpg

Kiitos Äiti. Niin paljon valoa jätit jälkeesi. Kuin aamuaurinko kuuraisella pihamaalla.