Kuin vesipisara, putoamaisillaan, ja aurinko, sen tehtävä

 

Lähettääkö elämä merkkejä jo ennakolta tulevasta, kuten kuolemasta, ilmoittaako se  tulostaan alitajunnan kautta, levittäytyykö näkymättömästi mieleen ja kehoon kuten syöpä ihmisen elimistöön? Siellä se on, vaikka emme siitä tiedä kuin vasta paljon myöhemmin. Jotkut herkimmät ihmiset tuntevat tämän kosketuksen jo ennen tietoa, jo ennen lopullisia tapahtumia.

 

Uskon, että on olemassa tämän näkyväisen maailman lisäksi paljon muutakin, paljon näkymätöntä, järjen ulkopuolelle ulottuvaa, selittämätöntä, uskon, että tämä näkyväinen on vain jäävuoren huippu, että pinnan alla on suurin osa. Ja luulen, ettei mikään tapahdu äkisti, yllättäen, sattumalta, vaan että kaikki on jo valmista, valmiiksi suunniteltu aikoja sitten. Tämä ajatus tulee monesti mieleen, kun luen Liisa Mäntymiehen kirjaa Suru, ankara ilo.

 

 

”Joskus elämä sytyttää tuleen, niin että ei vain tiedä vaan myös tuntee olevansa olemassa. Silloin tajuaa, mitä olemassaolo tarkoittaa, että se on dynaamista ja yhtämittaista tanssia, yhtäaikaista syntymää ja kuolemaa, saavuttamista ja luopumista.

 

Olin kerran harjaamaisillani hiuksiani, kun oivalsin, että kaikki mitä teen on rukousta, että kaikki on pyhää ja hiukseni ovat todella lasketut samoin kuin varpusen höyhenet; Jumala on niissäkin. Ja koska niin on, antaudun jatkuvaan oivaltamiseen, uudestisyntymiseen. Olen vesipisara, joka välkähtää kun valo osuu siihen.” s. 33

 

 

Kirjassa kerrotaan pienistä vihjeistä, jotka valmistivat miehen kuolemaa, mutta joita ei silloin ymmärtänyt. Hän kertoo viisi päivää ennen miehen kuolemaa nähdystä unesta, jossa serkusta oli tullut nunna ja hän suositteli asiaa myös kirjailijalle.

 

 

”Sanotaan, että unissa näkee vain tärkeitä asioita, ja että alitajunta hoitaa paljon. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse” s. 32

 

 

 

Mietin lukiessa omia kokemuksia. Lapsena kuulin kertomuksen, että naapurin pihalla iltahämärässä oli liikuskellut tumma hahmo, joku oli sen ikkunasta nähnyt. Muutaman päivän jälkeen oli yksi perheenjäsenistä kuollut. Kertoja sanoi, että tuo tumma olento oli tullut hakemaan vainajaa. Sen jälkeen olin aivan peloissani pimeällä, en uskaltanut aluksi mennä edes vessaan. Pelkäsin kuolemaa niin, etten välillä saanut ilmaa.

 

 

 Kirjassa kirjoittaja  kertoo, kuinka uudenvuoden tinaa valettaessa tulee vene, jonka masto menee kahdesta kohtaa poikki ja siitä tulee hirveän paha olo. Kesällä tulee keskenmeno ja elokuussa kuolee mies. Sitä se kahdesti poikki mennyt masto oli. Kirjailija kertoo Ericistä, jonka vaimo on aavistanut kuolemansa. Katso, nyt olen kuollut, vaimo oli sanonut usein, ja käynyt pitkälleen.

 

 

 

”Mekin aavistimme Ollin kuoleman, mutta ajatusta ei hevillä päästä tietoisuuteen. Jälkeenpäin olen muistanut monia vihjeitä. Minulle ne merkitsevät lohtua ja ymmärtämistä, ei uhkaa….s. 42

 

Tinanvalu ja muut enteet eivät ole taikauskoa, vaan osoitus siitä, että ihminen on avoin eikä suljettu olento. Joskus on mahdollista ymmärtää viestejä, joita lähetämme itsellemme.

Ollin kuolema ei ollut pelon toteutumista vaan alun ja lopun yhtäaikaisuutta. Asiat eivät esiinny paljaina. Ne ovat toisiinsa kietoutuneina; paha on hyvän sisässä, hyvä pahan…

Olin nähnyt elämämme eheänä, yhtenäisenä muotona, jossa kuolema oli paluu. Se poistaa toivottomuuden mutta ei surua, pelkoa ja ahdistusta” s.   43

 

 

 

Kirjaa lukiessa muistin, kuinka mies kertoi, että elämänsä viimeisenä iltana minun äiti oli käynyt jättämässä hyvästit hänelle. Iltayöstä äitini oli laskenut kätensä miehen hartioille ja sanonut: ”Hei sitten.” Tämän olin jo unohtanut, tämän yhteyden. Viimeisenä aamuna, kun mies lähti töihin, hän sanoi: ”Hei sitten.” Olin omissa ajatuksissani ja vastasin liian hiljaa, niin ettei mies kuullut. Hän meni ulko-ovelle ja palasi takaisin ja tuli sanomaan uudelleen: ”Hei sitten,” ja jäi odottamaan, että vastaisin. Aivan kuin se olisi ollut tärkeää. Tiesikö hän, aavistiko? Aiemmin hän oli kertonut unesta, jossa minun äiti ja isä olivat tulleet hakemaan häntä. Hymähdin asialle, no, ne nyt ovat vain unia. Ja kuinka monta kertaa mies oli sanonut, että hän kuolee nuorena, tai ettei sitä tiedä, montako päivää on enää jäljellä. Miehen veli kertoi, että juhannuksena hän oli nähnyt näyn, kun he olivat olleet veneilemässä ja lähestyivät rantaa. Silloin hänen silmiensä eteen ilmestyi lipputanko, siinä oli lippu ja se oli puolitangossa. Joku kuolema oli odotettavissa, mutta kenen, sitä hän ei tiennyt. Veljeksillä kaikilla oli näitä enteiden näkemisen ja enneunien taipumuksia.

 

Olen kuullut kertomuksen äidin ystävältä, että aina kun joku läheinen kuolee, niin talitiainen tulee koputtamaan ikkunaan. Näin tämä ystävä oli äidinkin kuoleman tiennyt, talitiainen oli tullut verannalle, aivan kuin se olisi oli halunnut sisälle, se oli koputtanut ikkunaan kuin ystävä, joka tulee kylään, aivan kuin se sanoisi: Kuware, katson sinua, et ole yksin.

 

Luettua:

Suru, ankara ilo, Liisa Mäntymies, Kirjapaja Oy, 1999