sunnuntai, 31. joulukuu 2017

Vuoden viimeinen kuutamo

 

kuutamo.jpg

 

Päivä oli harmaa kuten nämä loppuvuoden päivät yleensäkin ovat täällä olleet. Aurinko on ollut harvinainen vieras. Aamun plussat painuivat hiukan miinukselle. Matkalla taivas äkisti avautui ja kuu pompahti esiin. Muutaman kuvan ehdin ottaa ennen kuin se palasi omaan harmauteensa eikä kuusta enää ollut tietoakaan. Lunta on vaihtelvasti n. 15 cm aukealla. Lumiset puut ovat taas hävinneet vesisateen ja lämpöasteiden huuhtomina. Talvea kovasti kaivattaisiin.

Ensimmäiset ilotulittajat aloittivat, kun olimme paluumatkalla. Ajattelin huolestuneena, kuinka uskallamme mennä kotia, pitäisikö jäädä metsään vai tilata taksi. Kun uusia tulituksia ei tullut kävelimme kotiin. Sisälle päästyämme jossain lähellä alkoi rakettisarjan suihke. Onneksi ehdittiin kotia. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Todella harmillista, etttei sääntöjä voi noudattaa. Näin saadaan lisää paukkuarkoja eläimiä, kun ne yllätetään paukuilla. Minun mielestä jokaisella pitäisi olla oikeus kulkea ulkona ilman pelkoa silloin kun ei ole ilotulitusaika.

Hyvää ja turvallista Uutta Vuotta kaikille kuonoon katsomatta. Kiitos tämän vuoden kohtaamisista. Ja kauan eläköön itsenäinen satavuotias Suomi.

sunnuntai, 5. marraskuu 2017

Runojen ääressä koettua


Luettua: Aino Riihiaho: Kutsun muistot luokseni

 

 Aluksi vain ahmin runoja, olisi pitänyt siivota mutta vähän väliä pysäytin imurin ja menin lukemaan välipalaksi muutaman runon. Ahmimalla ei runoja pitäisi lukea mutta en voinut hillitä itseäni.

Tuli samanlainen olo kuin lukiessa jotain ikivanhoja ja viisaita kiinalaisia tai japanilaisia runoilijoita. Samanlainen sulautuminen luontoon, vuodenaikojen vaihtelu ja hiljainen ihmettely herkistivät ja rauhoittivat. Näillä runoilla lääkitsen nuotiotulen ikävääni, pohjoisen kaipuuta, erämaametsien hiljaista kutsua…Voih, olen aivan lumoutunut.

Luontorunot voi lukea luonnonkuvauksina, tai vertauskuvina ihmiselämän kiertokulusta. Aivan kuin ensimmäisen osaston luonnonkiertokulku antaisi vihjeitä seuraavan osaston ihmiselämän tapahtumille. Alkuosaston runoissa eletään keväästä kesän ja syksyn kautta talveen ja jo uuden kevään odotukseen. Halla, yksinäinen rastas, tuonenjoki, varjot, jotka venyvät, luonto tämän kaiken tietää ja taitavasti runoilija tavoittaa näiden hetkien vastakohtaisuuden kaiken luonnon ihanuuden keskellä.

Mieleen nousi elämäni ensimmäisen suosikkirunoilijan teemat: Lapissa kukkii kaikki nopeasti, maa ruoho ohra vaivaiskoivutkin. Tässä runokirjassa ensimmäisessä runossa kerrotaan: ”Pohjoisen kevät / vain hetki, / kuin kirpeän kuulas aamu. ” Sitten kohta onkin jo juhannus ja siitä kertoo aivan valtavan upea runo: ”…Pohjoisesta tuuli puhuu kylmää. / Halla sutii yöllä mustaksi / hillankukan sydämiä / ja käki saa yskän.”

 Ja sitten ne toisen osaston sururunot, kyllä ne upposivat syvälle. Mielirunoksi niistä nousi sivun 61 runo. Se oli kuin omista kokemuksista kirjoitettu. Meillä on  näemmä yhteisiä kokemuksia runoilijan kanssa, totesin sen luettuani. Samoin sivun 65 runo oli samanlainen. Mutta yhtäkaikki kaikki runot tekivät vaikutuksen ja saivat muistot liikkeelle ja aivan varmasti otan vielä moneen kertaa kirjasi esille ja uppoudun niihin. Sitten varmaan maltan ja ehdin lukea niitä myös Sohville.

Näitä runoja lukiessa maailmanmeno katoaa, tuntuu sulautuvansa maisemaan. Kuuntelee, ihmettelee, nuuskii ja maistaa tätä hetkeä ja menneitä muistoja. Antautuu runojen puhuteltavaksi ja hellimiksi, antautuu siihen lohdutukseen ja lepoon, jota sanat suovat lukijalle ja kokijalle.

Tämä runokirja on yksi Mediapinnan julakisemaa Suomi 100 runokirja sarjaa. Hieno kirja. Hieno kunnianosoitus satavuotiaalle maallemme. Kannattaa lukea.

 

 

 

torstai, 2. marraskuu 2017

Kuutamossa

 

Sohvi%20kuutamossa.jpg

 

Rips-raps-rips, kuka kävelee järvellä, kuka on tulossa. Järvi on mennyt jäähän, pitää ripinää ja rapinaa, jouluko jo jäätä pitkin astelee?

sunnuntai, 29. lokakuu 2017

Eksyksissä

DSCN2914.jpg

 

Mikäs härveli tuo on, tuntuu Sohvi tuumivan. Äes on jäänyt metsään, ehkä tuossa on ollut joskus pelto? Tai no, hiukan kauempana metsässä oli pikkuinen peltotilkku ehkä sitä on tällä äestetty.

Tästä kuljimme monta kertaa ohi edellisenä yönä, kun Sohvin mahaa kipristeli. Onneksi oli puhelin mukana, otsalamppu päässä, kunnolla vaatetta päällä, kumisaappaat jalassa, sillä kello kahden aikaan yöllä kaukana kotoa vieraissa maisemissa voi olla aika kolkkoa, jos kadottaa polkunsa ja suuntavaistonsa. Kuten minulle kävi ensimmäisen lomapäivän yönä. Eikä Sohvikaan ymmärtänyt näyttää tietä.

Maastokartta sovelluksen mukaan olin kävelemässä aivan vastakkaiseen suuntaan kuin olisi pitänyt. Piti jonkin aikaa kävellä edestakaisin ennen kuin ymmärsin, minne päin oli mentävä.Vastaan tuli suopursua enkä ollut sitä nähnyt tulomatkalla. Lopulta pääsimme takaisin majapaikkaan.

Tapauksen opetus? Puhelin aina mukaan. Kunnolla päälle. Otsalamppu mukaan ja siinä virtaa. Puhelimessa joku karttasovellus. Ja ennen kaikkea malttia. Ihminen älä sinä hermostu! Minä kyllä jo tuhersin itkua jossain vaiheessa, kun suunnat oli sekaisin ja meinasin häketyä aivan perusteellisesti. Sohville oliisi myös hyvä opettaa, että osaisi käskystä palata takaisin, sillä tien se kyllä löytää, jos vain tietää, mitä pitää tehdä.

sunnuntai, 29. lokakuu 2017

Sohvi 1,5 vuotta

riisitunturilla.jpg

 

Sohvilla tuli 1,5 vuotta täyteen. Tässä ollaan Kuusamossa lomailemassa ja tutustumassa Riistunturin maisemiin, kohottamassa kuntoa ja tutustumassa uusiin asioihin.

Pelastushaku-harjoittelu on edennyt siihen vaiheeseen, että voidaan alkaa haaveilla ensimmäisen kokeeseen osallistumista. Kunhan tuon tottis-puolen saisi vielä varmemmin hallintaan. Kerran jo ilmoittauduin mutta sitten peruin.

Tänä aamuna Sohvi malttoi odottaa jo yli kolme minuuttia paikallaan. Olin siitä superiloinen, se oli ensimmäinen onnistunut kerta. Sitten vielä seuranta haltuun, niin homma hallussa.

Varsinainen ihmisten etsintä ja ilmaisu sujuu hyvin, eri asia, miten kokeessa sitten menee, jos itse hermoilen etsintäsuunnitelman kanssa, ja kaiken muunkin, kun kaikki on vielä uutta ja ihmeellistä.

Välillä mietin, onko tässä mitään järkeä. Sitten muistan, kun muistisairas äitini lähti yli 20 aseen pakkaseen yövaatteissa sukkasillaan pimeään iltaan harhailemaan useamman kerran. Ja joutuihan muitakin läheisiä aikanaan etsimään. Osa tilanteista päättyi onnellisesti mutta ei aina. Joten tiedän, miltä tilanne tuntuu.

Siksi tämä haave, että joskus oltaisiin hälyryhmässä. Matkaa sinne vielä on paljon, ehkä ei koskaan sinne ylletä mutta katsotaan. Ja onhan tämä antoisa harrastus, vaikka koskaan ei pidemmälle pääsisikään. Sohvi tykkää, motivaatiota molemmilla riittää.