tiistai, 24. tammikuu 2017

Tavallinen keskiviikko

 

tammikuun%20pakkanen.jpg

 

Neljäs ensimmäistä on keskiviikko. Mitä silloin tapahtui. Tavallinen keskiviikko, herätys joskus ennen neljää, takkaan tuli, koiran kanssa lenkille, kylmää, tuuli puhaltaa vaatteiden läpi, pimeää mutta otsalampun valossa on hyvä. Ketään ei näy missään, vain valo ja varjoja ja niiden takana pimeys. Kävelen töihin, kun autosta kytkin sökönä, teen kai jotain töissä, en enää muista mitä, syön kai jotain, tulen kotiin, viima menee luuytimiin, lähdetään koiran kanssa lenkille, on pimeää, tekisi mieli palata takaisin mutta otsalampun valossa on hyvä kävellä metsässä, sukeltaa puiden syliin, varjojen hoivattavaksi, hiljaisuuden tuudittavaksi. Ketään ei näy missään. Tulee lämmin, tuulen kylmyys ei yllä metsän sisään.

Yli kymmenen kilometriä ihmisten  yksinäisyyttä sinäkin päivänä ja monta tuntia siihen päälle radion kanssa vietettyä elämää. Neljäs maaliskuuta on keskiviikko ja loppiainen lähestyy, joulu melkein ohi, joulu, josta ei jäänyt mitään ihmeellistä muistiin, joulu joka kiiruhti liian nopeasti ohi seuraaviin päiviin.

Ja puolikuukautta myöhemmin huomaan, että neljäs tammikuuta ei ollutkaan tavallinen keskiviikko, oli syntymäpäivä: blogi täytti kymmenen vuotta. Ensimmäisessä kuvitteellisessa kirjoituksessa auto ajaa väkijoukkoon ja ihmisiä kuolee. Eikä mikään ole muuttunut kymmenen vuoden aikana. Edelleen autot ajavat väkijoukkoon ja ihmisiä kuolee. Ja se on totta. Yhä edelleen se on totta, vaikka yhtään niin totta sen ei soisi olevan.

 

keskiviikko, 11. tammikuu 2017

Kivi ja aallot

 

DSCN1721.jpg

Kuka osaa arvata kiven kärsimättömyyden, kun se toivoo murskautuvansa, tulevansa jälleen osaksi jotakin kiihkeämpää? (Lause runosta Yöperhonen, vuoret, virrat sivulla 33,  kirjoittanut Mary Oliver: Tuhat aamua, Basam Books 2015, suom. Pertti Nieminen ja Tuulia Toivonen)

 

 

DSCN1719.jpg

 

Aaamulla kun on vielä pimeää, menen rantaan. Aallot vyöryvät, jokainen kivi suostuu kohtaloonsa, niin on niiden mieli, jäädä alle, saada päälle kylmää, märkää, jäätyä ja sulaa, jäädä jäämassan jalkoihin. Niin ne ovat kasvaneet, niin kasvatettuja, niin hiottuja, etteivät ne pelkää. Toisin kuin minä, ajattelen, jos aallot olisivat suurempia, jos ne menettäisivät järkensä, eivätkä enää palaisikaan takaisin vaan jatkaisivat ohi rannan ja metsän ja talojen ja kylien ja kasvaisivat koko ajan. Että vesi ulottuisi kohta kaulaan saakka ja sitten vielä sitä tulisi lisää, yhä suurempia aaltoja. Miten silloin toivoisin olevansa kivi. Että osaisin senkin tyynenä ottaa vastaan, oman osani.

 

********

Tuhat aamua - lukukokemus innoitti tekemään lisää runoharjoituksia. Samalla mukaan tulee kuvia viime syksyn lomareissulta. Tämä kuva mökkirannasta Liperistä, kun aamu on jo valjennut..

 

 

sunnuntai, 8. tammikuu 2017

Perhonen

DSCN1647.jpg


Mita ajattelen perhosesta, mitä muuta se voisi olla kuin rukous. Sininen rukous, musta rukous, helposti repeilevä. Hetken lepattava. Helposti se tallautuu jalkoihin, repeilee riekaleiksi, hukkuu Aleppon raunioihin, eksyy vääriin huoneisiin. Tai nousee korkeuksiin, hiljaisuuden tuolle puolen. Siinä se on hetken, ja sitten tuolla ja täällä ja kohta poissa.Jään siihen kuuntelemaan, jään siihen lohdutukseen, perhosen siivelle.


Tähän runoon innoitti Mary Oliver: Tuhat aamua. Runo Satuin seisomaan ja siitä kohta: Mutta ajattelin peukaloisen laulusta, mitä se voisi olla ellei rukous?

Ja tässä koko runo:


Satuin seisomaan


En tiedä, mihin rukoukset menevät

                             ja mitä ne tekevät.

Rukoilevatko kissat, silloin ku ne puoliunessa

                             uinuvat auringossa?

Rukoileeko opussumi, kun se

                             ylittää kadun?

Auringonkukat? Vanha mustunut tammi,

                             joka vuosi vuodelta vanhenee ja kasvaa?

Tiedän, että voin kulkea maailman läpi,

                             rantaa pitkin tai puiden alla,

mieli täynnä vain

                             vähämerkityksisiä asioita, täysin

itseeni vajonneena. Tila, jota en oikeastaan voi

                             nimittää elossa olemiseksi.

Onko rukous lahja vai pyyntö,

                             vai onko sillä mitään väliä?

Auringonkukat loimuavat, ehkä se on niiden tapa.

Ehkä kissat ovat täydessä unessa. Ehkä eivät.


Kun tulin ajatelleeksi tätä, satuin seisomaan

ihan oveni ulkopuolella, muistikirja avoinna

niin kuin minulla on tapana aloittaa jokainen aamu.

Silloin peukaloinen alkoi laulaa likusterissa.


Se oli läpeensä innoissaan,

en tiedä minkä vuoksi. Ja kuitenkin, miksikäs ei.

En minä suostuttelisi sinua luopumaan siitä, mihin uskot,

tai et usko. Se on sinun asiasi.

Mutta ajattelin peukaloisen laulusta, mitä se voisi olla,

                             ellei rukous?

Jotta minä vain kuuntelin, kynä ilmassa.

maanantai, 2. tammikuu 2017

Miten käytin mä kanteleen

 

Vuoden viimeisenä päivänä saimme suurenmoisen lahjan. Saimme lahjaksi ylimääräisen sekunnin. Ajatella, niin paljon aikaa, kuinka sen voisi käyttää. Mitä siinä ehtisi tehdä? Pitäisikö laatia etukäteen supersuunnitelmat asian suhteen.

Torkahdin ennen aikojani, radio oli päällä, jotta se häivyttäisi liialliset äänet, ilotulitukset, paukkeet, kumahdukset, jotka eivät kenties olisi olleet suotavia koiran korville.

Olin siis autuaasti unten mailla, kun kello lähestyi puoltayötä. Ja ykskaks mieleni ponnahti hereille, se kuuli vuoden viimeisemmät sanat, se pääsi sittenkin nauttimaan siitä ylimääräisestä sekunnista: Kuulin kun pehmeä ääni kysyi:

Mitn käytin mä  kanteleen?

Sitten alkoivat kellot soida. Vuosi vaihtui.

Kysymysmerkki oli se viimeinen sekuntti, se lahja.  Vuosi 2016 antoi minulle lahjaksi kysymysmerkin, jota edelsi lause. Siinä onkin miettimistä vuodeksi 2017. Että kuinka mä käytän kanteleen. Osaanko käyttää oikein.

Lause on Eino Leinon Hymyilevästä apollosta, joka taas kerran luettiin radiossa ennen vuoden vaihtumista.

Niin kerran leiviskästäni tilin teen, miten käytin mä kanteleen. En aina niin hyvin, aina tulee mieleen tilanteita, joissa olisin voinut toimia toisin. Jossa kantele viritteli aivan sopimattomia säveliä.

 

sunnuntai, 25. joulukuu 2016

Sohvi 8 kk

 

DSCN1997.jpg

 

Jouluna Sohville tuli kahdeksan kuukautta täyteen. Ensimmäinen yhteinen puolivuotinen on takana, ensimmäinen joulu koettu. Tässä kokeillaan jäällä oloa. Joulun säät olivat varsin kesäiset, välillä satoi vettä ja lumet saivat kyytiä joskaan kaikki lumet eivät ole vielä ehtineet sulaa pois. Jää kesti vielä kävellä ja siellä oli sileää ja liukasta. Kokeiltiin vain tuntumaa siihen ja tultiin pois. Liukkautta kyllä riittää riittävästi normaaleilla kävelyreiteillä. Nyt täytyy olla varovainen, ettei tule vaurioita liukastumisien ja kaatumisien seurauksena. Itse olen todella tyytyväinen kahteen syksyn hankintaan; nastakenkiin ja otsalamppuun. On ilo liikkua nyt pimeässä metsässä.

Se, mitä toivoin koiralta, näyttää toteutuvan. Toivoin, että se suhtautuisi ystävällisesti toisiin koiriin ja ihmisiin. Tästä tuli hyvä testi juuri ennen joulua, kun kävimme työkaverin koirien kanssa metsässä. Sohvi käyttäytyi oikein hienosti. Jossain vaiheessa matkaan lyöttäytyi yksi tuntematon metsästysreissulla ollut karjalan karhukoira. Sohvi oli autossa ja kävin laittamaan sille vaatetta päälle, ettei kylmety. Vieras koira pomppasikin äkkiä takakonttiin Sohvin seuraksi. Hupsis. ajattelin, kuinkahan tässä nyt käy. Sohvi katseli vähän kummissaan mutta antoi koiran olla siinä eikä onneksi vieras koirakaan ollut ärhäkkää sorttia. Kyllä olin onnellinen tuosta. Kun ajattelen alkuaikoja, miten Sohvi arasteli muita koiria, oli ottamassa käpälet alle eikä uskaltanut mennä haukkuvien koirien ohi. Nyt ei ollut minkäänlaista arastelua. leikki sujuu toisten kanssa ja rohkeuttakin  löytyy. Ja koira viihtyy mainiosti metsässä, säässä kuin säässä monenlaisessa seurassa. Olen saanut todella uskollisen seuralaisen metsäreissuille. Ja sitten vielä viime aikoina yksi kiva asia, joka on alkanut sujua: luoksetulo hihnalle ja autoon meno.

 

DSCN1996.jpg

 

Tämän vuoden tärkein tavoite näyttää toteutuvan. Se, että siitä tulisi terveen itseluottamuksen omaava, elämäniloinen koiruus. Kaiken muun ehtii opetella siinä sivussa ja myöhemminkin. Yritän muistaa joka päivä kiittää sitä siitä, kehua ja kannustaa, sanoa, että loistotyttö, hyvä Sohvi, mainiota. Jos joku asia ei vielä suju, niin ei siitä tehdä suurta numeroa. Täytyy laittaa mietintämyssyyn, mistähän asia kiikastaa, mitähän koira miettii sillä hetkellä. Nyt on ensimmäiset juoksut alkanee, murrosikä edessä. Katotaan, millaista käytösmyllerrystä se tuo mukanaan. Toistaiseksi en ole huomannut mitään. Loistotyttö on loistotyttö edelleen.

Ja tietysti suunnatonta iloa on tuottanut myös tämä: Sohvi on ollut terve; ei yhtään ylimääräistä eläinlääkärikäyntiä! Vau! Vauvauvauvauvau!

Vaikka sydämentykytyksiä on tullut siitä, että se nappaa esineitä ja purekelee niitä. Kyniä, lasikupuinen lämpömittari, liimapuikko, kynttilä ovat jo päätyneet sen suuhun ja jotain luultavasti myös mahalaukkuun. Päivystykseen olen joutunut soittamaan ja kysymään neuvoja, tankoparsa ja ruokasuolatemppua on jo joutunut kokeilemaan. Minulla on epäilys, että se osaa avata koiraportin auki. Tähän saakka olen luullut, että minulta on ne unohtuneet auki, tällä muistilla varastettuna ei tuo jälkimmäinen vaihtoehto olisi mikään ihme. Tämä asia on nyt laitettava selvittelyn alle.

Seuraava testi onkin sitten vuoden vaihde. Miten ilotulitusjuhlinta sujuu, olenko saanut totuteltua riittävästi vieraisiin ääniin? Ainakin hyviä harjoituksia päästiin tekemään pitkin kesää ja syksyä, kun oli kuutostien remonttipaukkeet, moottorisahan ääniä, ukkosta, kattoremonttia, kaivinkoneiden kirskuntaa, ampumaradalta ampumisen ääniä, aika monenlaista meteliä ja tärinää. Mitä iljettävämpi ääni, sitä hanakammin menimme katsomaan, mikä sen aiheutti. Katsoimme vähän aikaa äänen aiheuttajaa ja kehujen saattelemana lähdimme pois.