keskiviikko, 22. maaliskuu 2017

Maailman Runouden päivä

 

Runous on yksi puhtaimmista vapauden muodoista.Maailma on runo. Maailma on Runous.Maailman runouden päivän kunniaksi kirjoitin runon:

 

Kyllä minä niin iloitsin
 

että on silmät

että niitä on kaksi

että voi kysyä toiselta

että mitä mieltä se on maailmasta

tai siitä punaisesta ravatista

 

Kyllä minä niin mieleni pahoitin

että joku häpäisee niin punaisen

että rakkauden väristä tulee pirskottuneen veren väri

että ravattikaulassa kuristetaan kuoliaaksi ihmisen oikeus

vapauteen ja

oikeus ihmisyyteen

että rajat vedetään niin kiinni

 

pitäisikö minun siis iloita että on kaksi silmää

että ne kertoo maailmasta

kertoo mitä kertoo

 

Maailman runouden päivä

World Poetry Day

"Runous on yksi puhtaisimmista kielellisen vapauden ilmentymistä. Se on kansojen identiteetin ainesosa ja ilmentää kulttuurin luomisenergiaa, sillä se pystyy uusiutumaan jatkuvasti" - Irina Bokova, UNESCO:n pääjohtaja.

YK:n alainen kasvatus-, kulttuuri- ja tiedejärjestö UNESCO juhlistaa joka vuoden maaliskuun 21. päivänä runouden voimaa kulttuurin, luovuuden ja innovaation lähteenä. UNESCO painottaa julistuksessaan runouden päivästä, että päivän myötä halutaan tukea kielellistä monimuotoisuutta runoilmaisun kautta ja antaa uhanalaisille kielille mahdollisuuden tulla kuulluksi yhteisöissään. UNESCO toivoo, että päivän aikana koulut, kunnat, runoyhteisöt, museot, julkaisijat ja kulttuuriyhteisöt kautta maailman antaisivat mahdollisuuden nauttia ja iloita runouden traditioista, jotka muuten eivät saisi sitä huomiota, jonka ne ovat eittämättä ansainneet osana kulttuuriperintöämme ja ovat edelleen tärkeä osa elävää taidekulttuuria.

http://www.ykliitto.fi/tapahtumat/maailman-runouden-paiva

perjantai, 24. helmikuu 2017

Yhes enemmän

 

DSCN2037.jpg

 

Yhes enemmän - harrastemessut ovat ohi. Paikalla oli reilu kolmekymmentä paikkakunnan järjestöä, yhdistystä ja harratajapiiriä esittelemässä toimintaansa. Meidän kirjoittajapiirikin yhtenä joukossa. Täytyy ihailla tätäkin aikaansaannosta, että moni jaksoi tulla, vaikka monenlaista murhetta ja haastetta jokaisella on elämässä menossa. Minusta meillä oli oikein tyylikäs osasto. Koululaisvierailun aikana oli kuulemma oikein jonoa pikkukirjoitustehtävän äärellä. Tehtävänä oli: Kirjoita lause, mitä sinulle tulee mieleen aiheesta Suomi sata vuotta.

Palkinnoksi sain nostaa aforismin ja saattoi vielä voittaa satukirjankin.

Kun ei ollut kameraa mukana, niin kuvasin seuraavana päivänä edellisille messuille värkkäämäni aforismiarparasian, joka iloksen palautui minulle näiden messujen yhteydessä. Samalla tuli kuvaan pari päivää satanut puhdas lumihanki ja talvipäivän auringonvalon loihtima kirkkaus.

Nostin arvan ja siellä luki:

Totuus ei ole mikään kiertokirje, johon kerätään allekirjoituksia (Soren Kierkegaard)

 

 

tiistai, 24. tammikuu 2017

Tavallinen keskiviikko

 

tammikuun%20pakkanen.jpg

 

Neljäs ensimmäistä on keskiviikko. Mitä silloin tapahtui. Tavallinen keskiviikko, herätys joskus ennen neljää, takkaan tuli, koiran kanssa lenkille, kylmää, tuuli puhaltaa vaatteiden läpi, pimeää mutta otsalampun valossa on hyvä. Ketään ei näy missään, vain valo ja varjoja ja niiden takana pimeys. Kävelen töihin, kun autosta kytkin sökönä, teen kai jotain töissä, en enää muista mitä, syön kai jotain, tulen kotiin, viima menee luuytimiin, lähdetään koiran kanssa lenkille, on pimeää, tekisi mieli palata takaisin mutta otsalampun valossa on hyvä kävellä metsässä, sukeltaa puiden syliin, varjojen hoivattavaksi, hiljaisuuden tuudittavaksi. Ketään ei näy missään. Tulee lämmin, tuulen kylmyys ei yllä metsän sisään.

Yli kymmenen kilometriä ihmisten  yksinäisyyttä sinäkin päivänä ja monta tuntia siihen päälle radion kanssa vietettyä elämää. Neljäs maaliskuuta on keskiviikko ja loppiainen lähestyy, joulu melkein ohi, joulu, josta ei jäänyt mitään ihmeellistä muistiin, joulu joka kiiruhti liian nopeasti ohi seuraaviin päiviin.

Ja puolikuukautta myöhemmin huomaan, että neljäs tammikuuta ei ollutkaan tavallinen keskiviikko, oli syntymäpäivä: blogi täytti kymmenen vuotta. Ensimmäisessä kuvitteellisessa kirjoituksessa auto ajaa väkijoukkoon ja ihmisiä kuolee. Eikä mikään ole muuttunut kymmenen vuoden aikana. Edelleen autot ajavat väkijoukkoon ja ihmisiä kuolee. Ja se on totta. Yhä edelleen se on totta, vaikka yhtään niin totta sen ei soisi olevan.

 

keskiviikko, 11. tammikuu 2017

Kivi ja aallot

 

DSCN1721.jpg

Kuka osaa arvata kiven kärsimättömyyden, kun se toivoo murskautuvansa, tulevansa jälleen osaksi jotakin kiihkeämpää? (Lause runosta Yöperhonen, vuoret, virrat sivulla 33,  kirjoittanut Mary Oliver: Tuhat aamua, Basam Books 2015, suom. Pertti Nieminen ja Tuulia Toivonen)

 

 

DSCN1719.jpg

 

Aaamulla kun on vielä pimeää, menen rantaan. Aallot vyöryvät, jokainen kivi suostuu kohtaloonsa, niin on niiden mieli, jäädä alle, saada päälle kylmää, märkää, jäätyä ja sulaa, jäädä jäämassan jalkoihin. Niin ne ovat kasvaneet, niin kasvatettuja, niin hiottuja, etteivät ne pelkää. Toisin kuin minä, ajattelen, jos aallot olisivat suurempia, jos ne menettäisivät järkensä, eivätkä enää palaisikaan takaisin vaan jatkaisivat ohi rannan ja metsän ja talojen ja kylien ja kasvaisivat koko ajan. Että vesi ulottuisi kohta kaulaan saakka ja sitten vielä sitä tulisi lisää, yhä suurempia aaltoja. Miten silloin toivoisin olevansa kivi. Että osaisin senkin tyynenä ottaa vastaan, oman osani.

 

********

Tuhat aamua - lukukokemus innoitti tekemään lisää runoharjoituksia. Samalla mukaan tulee kuvia viime syksyn lomareissulta. Tämä kuva mökkirannasta Liperistä, kun aamu on jo valjennut..

 

 

sunnuntai, 8. tammikuu 2017

Perhonen

DSCN1647.jpg


Mita ajattelen perhosesta, mitä muuta se voisi olla kuin rukous. Sininen rukous, musta rukous, helposti repeilevä. Hetken lepattava. Helposti se tallautuu jalkoihin, repeilee riekaleiksi, hukkuu Aleppon raunioihin, eksyy vääriin huoneisiin. Tai nousee korkeuksiin, hiljaisuuden tuolle puolen. Siinä se on hetken, ja sitten tuolla ja täällä ja kohta poissa.Jään siihen kuuntelemaan, jään siihen lohdutukseen, perhosen siivelle.


Tähän runoon innoitti Mary Oliver: Tuhat aamua. Runo Satuin seisomaan ja siitä kohta: Mutta ajattelin peukaloisen laulusta, mitä se voisi olla ellei rukous?

Ja tässä koko runo:


Satuin seisomaan


En tiedä, mihin rukoukset menevät

                             ja mitä ne tekevät.

Rukoilevatko kissat, silloin ku ne puoliunessa

                             uinuvat auringossa?

Rukoileeko opussumi, kun se

                             ylittää kadun?

Auringonkukat? Vanha mustunut tammi,

                             joka vuosi vuodelta vanhenee ja kasvaa?

Tiedän, että voin kulkea maailman läpi,

                             rantaa pitkin tai puiden alla,

mieli täynnä vain

                             vähämerkityksisiä asioita, täysin

itseeni vajonneena. Tila, jota en oikeastaan voi

                             nimittää elossa olemiseksi.

Onko rukous lahja vai pyyntö,

                             vai onko sillä mitään väliä?

Auringonkukat loimuavat, ehkä se on niiden tapa.

Ehkä kissat ovat täydessä unessa. Ehkä eivät.


Kun tulin ajatelleeksi tätä, satuin seisomaan

ihan oveni ulkopuolella, muistikirja avoinna

niin kuin minulla on tapana aloittaa jokainen aamu.

Silloin peukaloinen alkoi laulaa likusterissa.


Se oli läpeensä innoissaan,

en tiedä minkä vuoksi. Ja kuitenkin, miksikäs ei.

En minä suostuttelisi sinua luopumaan siitä, mihin uskot,

tai et usko. Se on sinun asiasi.

Mutta ajattelin peukaloisen laulusta, mitä se voisi olla,

                             ellei rukous?

Jotta minä vain kuuntelin, kynä ilmassa.