564435.jpg

Vappuna paljas maa, aaltoja, aurinkoa. Lumikin suli pois. Lapsi ja lapsenmielinen oli ripustanut tienvarret täyteen ilmapalloja. Ilmapallokoivuja, pallolehtikuusia, pallotammia. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Aamusta alkaen vintiö laittoi kaiken leikiksi. Yritin kasata puita, vintiö halusi keppiä, se juoksi ja hyppi tukkikasojen yli ja nouti ja toi ja kipusi klapikasan päälle, joka hajosi.

 

Menin pihalle. Ajattelin viedä puusta karisseet hopeapajun oksat pois. Vintiöstä se oli mukava leikki. Vedimme kilpaa, se murisi ja oli viedä minut mennessään. No ei sitten.

 

Otin haravan. Aaah, ahaa, taas uusi leikki. Enkä voinut haravoidakaan, kun vintiö varasti haravan.

 

No välipalaa repusta esille. Vintiö kuolaa vieressä, anoo ruskeilla nappisilmillä: miulle kans.

 

Yritin komentaa: Maahan. Asentoo. Eeii. Sivulle. Muttei se mitään kuunnellut eikä totellut.  Kukapa nyt tomua tottelisi, kun se ei osaa olla edes äkäinen. Ei sen puoleen, ei vintiökään osaa. Kun tulimme pihalle, se heilutteli häntää ja hyppeli. On siinäkin talonvahti!

 

Olkoon. Olkoon vintiöllä vapaapäivä, kun kerran on vappu ja työn juhla ja vintiöllä vapaata. Leikkiköön sitten. Kyllä se saa työtä tehdä vielä riittävästi. Kyllä se saa riittävästi alistua komentoihin, saa riittävästi vartioida, etsiä, palvella tätä maata. Kun se reilun viiden vuoden päästä pääsee eläkkeelle, kuinka raihnainen se silloin on.

 

Pitäisi osata ottaa oppia vintiöstä. Se juoksi järveen, pyydysti vesipisaroita. Se sanoi, tulkaa tekin, tää on kivaa, tää leikki, tää elämä. Hei ettekste osaa ottaa ollenkaan tätä elämää oikealla tavalla?

 

Ei me taideta?