On marraskuu, hämärä hidastaa, ulkona sataa taas, niitän vatukkoa taimien ympäriltä, niitän pois kuoleman uhkaa, raivaan puulle elämää. Marraskuuu, sisällä sataa, on pimeää, suru alkaa taas pudottaa pisaroita.

En tiedä suuntaa, ainoa suunta on Puu, en tiedä missä se on, jossain pimeyden takana. En tiedä, olenko menossa sitä kohti, vai siitä poispäin, en tiedä, kuljenko valoa päin vai pimeyttä, kurkotanko ylöspäin vai kasvanko alas kohti juuria ja multaa. Kompassissa on liian monta kuplaa, jotta siihen voisi luottaa, liian sekaisin kieppuu suuntanuoli, surusta sekaisin, sekaisin tästä harmaasta, tästä valosta.

On marraskuu ja juutuupeesta kuuluu hunajaissensamettista melankoliaa:”Oi katsohan on tuolla puu, se kukkii joka kesäkuu mun pihaillain, hän istutti sen aikanaan...” On marraskuu ja minun on niin ikävä. Koko illan kuuntelen ne kaikki itketyslaulut, Valkoiset Purjeet ja Uniset Päivät ja Eteisen Enkelit, ja Enkelit, joiden siivet ovat särkyneet ja jotka ovat lentäneet liian kauas, eksyksiin.

Entä jos en pääsekään takaisin., jos minäkin lennän eksyksiin. Haluaisin olla Puu, joka säteilee valoa, mutta jos en osaa olla, jos hukun vatukkoon, jos jään kuolevien saniaisten alle, lyyhistyn sinne. Tai jos hukun valoon, litistyn kuin yöperhonen vastaantulevaan tuulilasiin. On marraskuu, marraskuun valo on pimeää, mutta minun suuntani on Puu, valaistunut Puu.


Valokuva- ja runotorstain teemakuvassa kompassi.

http://inspis.vuodatus.net/blog/3738567/265-haaste/