Milloin se alkoi? En muista. Jokainen alku pitäisi kirjoittaa ylös. Paljon jää tekemättä, kun ei  huomaa, mikä on arvokasta ja mikä ei, missä on alku ja missä ei. Kylmyys kuumotti taivaalla, lähes kolmekymmentä miinusta mittarissa,  kyntelöitti sormenpäitä, oli lunta, se oli alkua. Ehdotin, että lähdetään jo kotiin. Se nosti päätä hangesta ja katsoi höpsösti, nythän hupsuja puhut, ei nyt vielä, kun tää on niin kivaa.


Sanoin aina, etten enää koiraa huoli, kun siitä on niin paljon huolta. Olin nähnyt unta mustasta koirasta:  kuljin äidin asunnon ohi ja kurkkasin ikkunasta sisälle, siellä makasi musta koira, tarkensin katsetta ja hämärässä alkoi erottua uusia mustia koiria, niitä nukkui lattialla, pöydillä, sohvalla, kaikkialla. Unen läpi ymmärsin, että kuolema siellä lojui, se oli ennen kuin sarja kuolemia kohtasi minut. Toisessa unessa hyppäsi mäen nyppylällä musta koira auton eteen, tielle jäi vain kiemurtelemaan musta häntä kuin sisiliskon takaosa, kun menin katsomaan. Kuoleman vertauskuvaksi senkin ymmärsin.

Ei koiraa, ei ainakaan mustaa, sanoin ja haaveilin mustasta koirasta, joka parantaisi surusta, huikauttaisi mustalla  hännällä kuolemansurun ja yksinäisyyden tiehensä, huiskishaiskis,  poispoispois.  Yhtenä päivänä noin vuosi sitten se jäi minulle, musta koira, loppakorvat, unelma, jota en halunnut. Kysyin veljeltä, ei hän halunnut kaikkea kertoa, sanoi vain, että laiminlyöty koira se on, muutamaa sekuntia vaille vainaa, veli sen pelasti, ase oli jo koiran ohimolla. Kysyin, ai miten niin laiminlyöty. Veli ei vastannut, näin kun veli pyyhkäisi silmäkulmasta ison kyyneleen.  Ehkä on parempi, etten tiedä kaikkea sitä kärsimystä, jota musta koira on kohdannut kolmessa aikaisemmassa kodissa.

Kun kevätaurinko punaa mäntyjen rungot, se juoksee vastaan, sen korvat lerppuvat ylös-alas, se näyttää onnelliselta:




Valokuva- ja runotorstain 190. haaste: Alku