2201807.jpg

 

Kukaan ei soita

kukaan ei käy

kukaan ei tekstaa

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

täydellinen vapaus?

 

 

Tähän olin varautunut, vaikkei tähän voikaan varautua. Olen aina viihtynyt yksiksesi, ihmisjoukot ovat minulle enemmän kauhistus. Silti yksinäisyys tuntuu joskus murskaavalta. Vaikka joku nauha jossain puussa, jonka mies on siihen ripustanut, saattaa laukaista ikävän ja puhkaista surun yhä uudelleen.

 

Surukirjoja lukemalla olin valmistautunut myös tilanteeseen, että tämä kysymys esitetään: joko sulla on uusi mies? Ensimmäisen kerran näitä kysyttiin jo parin kuukauden päästä. Silloin teki mieli lähteä kävelemään pois siitä tilanteesta. Vuodenvaihteessa pikkuserkku ja pikkuserkun äiti utelivat samaa. Kummasti asia tuntuu kiinnostavan. Luulen, että olen erityistarkkailussa. Pikkuserkku ehdotti, että menisimme hänen äitinsä kanssa kaupunkiin naistentansseihin yhdessä kylän muiden naisleskien kanssa. Ja me yhdestä suusta huusimme vastaan: ei, ei vähäänkään kiinnosta, ei huvita, ei yhtään. Vastalauseet  saivat pikkuserkun innostumaan entisestään. Lopulta meitä kaikkia alkoi naurattaa. Hetkinen, havahduin, minua nauratti pitkästä aikaa.

 

Joku tuttava oli miettinyt, ettei Ani enää uutta kaveria ota, kun se on niin ronkeli. Mitä tuohon voi sanoa? Otin asian huumorilla, kun muutakaan ei voinut. Vaikka sen takana on hyvin kipeitä kokemuksia. Se mikä saattaa näyttää ulkopuolisesta ronkeliudelta, voi johtua peloista, alemmuudentunteista ja ahdistuksesta, ikävistä elämänkokemuksista nuoruudessa, tapahtumista, joita kantaa lopunelämään mukanaan. Syrjäkylän tienlaidalla vaanivasta namusedästä, koulukiusaamisesta, itsensäpaljastajasta ja ensirakkaudesta, joka ensimmäisen tilaisuuden tullen laittaa oven lukkoon ja käy käsiksi, eikä päästä, vaikka kuinka rimpuilisi vastaan. Tai jonkun tokaisusta: ”Mie vähän naisellisempaa etsin.”  Tai yhden naisen kertomuksesta, kuinka hän eronsa jälkeen meni uuden tuttavuuden kanssa kävelylle. Tämä mies ehdotti, että mentäisiin kahville. Mies raiskasi naisen.

 

Kysymykset tunkeutuvat myös uniin. Siinä yksi nainen hakkaa minua käsilaukulla vimmatusti ja huutaa huora, huora, huora. Ja itse ihmettelen, mitä olen oikein tehnyt.

 

Niin, asioista olisi pitänyt puhua silloin, kun oli vielä mahdollisuus puhua. Olisi pitänyt kysyä: mitä sinä toivoisit minun tekevät, jos toinen meistä kuolee ensin. Ei meillä puhuttu, ei, ei osattu mitenkään valmistautua tähän tilanteeseen. Moni asia olisi tehty toisin, jos olisi tiennyt, mitä tapahtuu. No nyt on sitten monet käytännön asiat joutunut menemään pohjamutien kautta. Mutta omahan on vika, eiköhän jonkinlaiset oppirahat ole nyt maksettu kalliimman luokan mukaan. Hyvä, kun olen saanut käytännön asiat tähän pisteeseen, yrityksen kunnialla lopetettua, koneet myytyä, verot ja velat maksettua.

 

Itse ajattelen, että jos asiat olisi menneet toisinpäin ja minulta kysyttäisiin, toivoisin ainakin, että mies löytäisi itselleen uuden ystävän, elämästä olisi helpompi selvitä, kun olisi joku tukena. Uskon, että miehille yksin jääminen on paljon pahempi koettelemus kuin naisille. Meillä on sentään olemassa parempi turvaverkosto ja myös puhuminen on helpompaa. Ja sitä paitsi olen aina tykännyt yksinolosta, ei se ole ongelma.

 

Surut on surtava loppuun. Se on elämän seuraava haaste.

 

Mutta kuinka on teillä kotona, oletteko te koskaan puhuneet siitä mahdollisuudesta, että kuolema yllättää? Mitä silloin pitäisi tehdä, mitä toivoisitte toisen tekevän? Ei varmasti mikään helppo puheenaihe, mutta suosittelen. Koskaan ei voi tietää, milloin myrsky yllättää ja katkaisee rungon - vahvakin runko voi murtua, kun tarpeeksi tuulee.