DSCN2952-normal.jpg

 

Innostuin herättelemään blogini henkiin. Selasin kuvia ja ällistyin: keltaista, niin paljon keltaista. Mitä minulle kuuluu, keltaistako? Keltainen on aurinkoa, keltainen on kuloheinää, keltainen on elämäniloa ja lämpöä, keltainen on valoa ja  ruskaa, keltainen on kevyt väri, keltainen on hillittyä kyveyttä. Tosiaanko, sitäkö kuuluu? Elämän ruskaa?

Tosiasissa tämä kesä on ollut täynnä ahdistusta, joka tulee sisältä, ei ulkoa, kenties siitä, että on kohdannut asioita, joita ei tunne hallitsevansa: liian tiukkoja aikatauluja, tehtäviä, joita ei osaa eikä pysty tekemään, elämän vaikeutta, luopumisen aavistelua, taas kerran, sitä, kun haluaisi levätä, mutta ei saa, tänäänkin aamukolmelta oli ensimmäinen herätys, neljältä tähtitaivas odotti, päivällä koulutus. Kun tuntuu, että kaikkien vaatimusten paineessa repeää riekaleiksi, repeää ja revitään.

Tuossa nuotiossa palaa yksi ahdistus, nousee savuna ilmaa, ehkä sen jälkeen on helpompi taas nukkua, ei tule painajaisiin sortuvan talon aukot, joita alan yöllä ihmettelemään, kunnes huomaan, että unen ja valveen rajamailla näkee kummallisia unia.

Pitäisikö minun tehdä asialla jotain? Tietenkin pitäisi. Olen yrittänyt varata yhden päivän levolle ilman aikatauluja ilman mihinkään menemistä, yksi päivä viikossa, sunnuntai. Meillä kotona se oli lepopäivä, silloin rajoitettiin tekemiset minimiin, tehtiin vain kaikkein välltämättömin. Vanha kansa osasi sen, ylläpitää yhteyden omiin voimavaroihinsa. Urheiluvalmennuksessakin ymmärretään kovien ja kevyiden harjoitusten sekä levon vuorottelu. Jumiin vetäminen ei hyödytä ketään. Siksi keltainen on hyvä väri. Se on myös levon väri.