414940.jpg

Kuolleet ovat suurenmoisia,  korvaamattomia, sankareita, kunnes historia repii heiltä vaatteetkin yltä.

 

Kuulin osan  Kekkosen muistopuheesta Stalinille vuodelta 1953 ja se aiheutti surkuhupaisia hymähdyksiä. Samasta aiheesta kirjoittaa Prospero omassa blogissaan (laittaisin linkin sinne, jos osaisin, santer sentään, että pitääkin olla atk-tumpelo). Molemmista tuli mieleen  Sofia Oksasen mainio artikkeli Parnassossa.  

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Entä jos olisikin puhuttu Hitleristä? Kuka uskaltaa puhua yhtä hempeästi hänestä? Vain joku suuri runoilija, josta lukija ymmärtää, että hempeät sanat ruusunpunaisesta tulevaisuudesta ovat kaksoisvalaistusta, kuten Wislawa  Szymborskan runossa Ensimmäinen valokuva Hitleristä.

 

Kuka tänään on se, joka ei pääse taideakatemiaan, jääkiekkojoukkueeseen, armeijan valiojoukkoihin, pappisseminaariin ja kostoksi siitä laittaa puolikkaan ihmiskunnasta kärsimään? Sitä emme tiedä, emme aavista. Tai ehkä joku herkkävaistoisin haistaa pohjaan kärvistetyn ihmissielun hajun, mutta hän onkin huutavan ääni erämaassa, jota kukaan ei kuuntele, ei usko, jonka ääni tukitaan keinoja kaihtamatta, jos se alkaa käydä liian uhkaavaksi.

 

Kenen / minkä edessä me tänään olemme yhtä rähmällään kuin menneinä aikoina? Mille meidän jälkeiset sukupolvet yhtä halveksivasti tuhahtelevat reilun viidenkymmenen vuoden päästä? Mikä on se tämän päivän muoti-ilmiö, joka tulevaisuudessa osoittautuu ihmiskunnan kärsimyslähteeksi? Kenties  EU, nykyiset energiaratkaisut, internet, kännykkä- tai informaatioteollisuus? Joku muu, uusi  kirkastähtinen jumala?

 

Tähdistä kirkkain on syntynyt. Kumartakaamme.