Pikkupakkanen, aurinkoa, mustikanvarvut paljaina kurkkivat koperoisen lumen alta. Eilen nollakeli, tuhnuista, märkää niin että goretexit litisi parin tunnin jälkeen. Puut ravistelivat niskansa, lätsis, litsis, lumi putosi maahan, niskaan, pipolle, sormikkaille, märkä valui saappaisiin. Muutaman tunnin kuluttua palasin kuivempiin touhuihin, minä onnekas, sain valita.

Mitä tänään opit? Erivärisiä hattuja. Se oli vuosi 1993, kaamosta ilmassa, olin tulossa hattukurssilta, olimme oppineet postiivista asennetta, kun päiväpeili ilmoitti keskellä sysmustaa valtatietä, että se on loppu nyt, teiltä meni firma, onnea vaan, muistakaa keltainen hattu! Miten silloin ihmiset saivat mustia silmänalusia valvotuista öistä, kantoivat mustia hattuja harmaantuvien, ohenevien ja rypistyvien ohimoidensa yläpuolella, huolta ja murhetta mukanaan. Keltaisen hatun teoria oli kovalla koetuksella.

Kuten nytkin. Heillä, joille ilmoitettiin, että firma loppuu, töitä ei enää ole. Mitä heille sanoisin. Että kannattaa laittaa keltainen hattu päähän? Että kaikesta selviää. Että elämä on yhtä organisaatiomuutosta, ainaista luopumista. Niin, miten kohdata ihminen, joka on menettänyt huomisensa? Otan osaa, yksi lämmin ajatus sinulle, vaikkei se ketään auttaisikaan.