Särkynyt maljakko, ikkuna tyhjänä

kuin elämä

kuin linnunluu, haurastuu

luu, laulu, laulupuu

lento lakkaa, luu murtuu

syksyö suutelee kesää

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Maa täynnä sirpaleita

ja sen lauluja

 

Perjantaina huomasin, että jääkaappi on vuodattanut jotain makeaa lattialle. Vesimelonin mehua, jonka olin unohtanut jääkaappiin. Siirsin hökötystä ja kaapin päällä oleva maljakko räsähti sirpaleiksi lattialle. Maljakoissa olleet kuivakukat lensivät samaan sotkuun. Marraskuun kukat, kuolemankukat, muistokukat.

 

Lauantaina tuuli paiskasi ulko-oven kiinni, läps, se meni lukkoon, avaimet, puhelin ja päällysvaatteet olivat sisällä. Ulkopuolisen osa, katsoa nurmikkoa, johon ei kuulu, seisoa pihalla. Siellä lojui tuulen ja sateen pieksemiä leimukukan terälehtiä. Jouduin rikkomaan oven lasin, että pääsin sisälle.

 

Sirpaleiden keskellä silmistä alkoi valua elämän väsyttämiä vesiä, jotka särkyivät, nuo ehjät ja kirkkaat pisarat, kun ne putosivat lattialle. Itkin täydesti silmät tyhjiin.

 

Vessassa on vieläkin valo ilman suojakupua. Se meni rikki, kun veli yritti vaihtaa lamppua, lupasi hankkia uuden, siitä on jo monta kuukautta, se on masennusta tämä kaikki, kun kaikki on niin retuperällä, ei edes talven puita katon alla.

 

Jo toisen kerran jouduin rikkomaan oven lasin. Talvella unohdin avaimet sisälle, seisoin nuevottomana pihalla, enkä tiennyt, mitä tekisin.

 

Unessa olen hukkumaisillani, kun joen jää pettää. Jääsirpaleiden seassa yritän päästä pintaan ja saada ilmaa.

 

Älä astu nurmikolleni, se on sirpaleita täynnä, jotenkin tuohon tapaan kirjoitti Edith Södergran.

 

Viime syksynä kirjoitin: ” Juuri tällaisena päivänä ei muuta juhlaa tarvita kuin tämä Ylistys pienelle naiselle ja pieni kynttilä ruskan keskelle särkyneen maljakon, ehjänä säilyneen monesti särkyneen sydämen seuraksi.” Enkä silloin arvannut, mitä oikein kirjoitin, miten paljon tulevaa lauseissa ennustelin.

 

Jokohan nyt nämä sirpaleet riittäisivät?