Muistoja maanantaista 9.10, jolloin Tähtipuu-antologia lähti kohti painokoneita (onko ne painokoneita vai mitä). Jolloin satoi vettä. Jolloin kävin kirjastossa etsimässä Äiti Tuulta ja löysin Naalin. Jolloin odotin veljeä marketin pihalla. Jolloin metsäkortekansan vaelsi kohti talvea, kumarsi Äiti maata, kiveä ja puuta, seinäsammalta ja polutonta päivää. Jolloin kuu kellotti selällään yhksi tähti seuranaan, sirppi ja tähti aamutaivaalla. Jolloin hopeapaju edelleen viherijöitsi hopeisena. Jolloin lehtikuusi leiskusi keltaisessa valossaan. Nöyrää kansaa! Kumaratavat mitä kumartavat, kiveä, puuta, taivasta, muistia, menneisyyttä, sadepisaraa, tundraa, mustikkakorpea.

Illalla avasin Petter Sairasen Naali kulki tundran halki. Mikä kirja! Muutama sivu luettuna. Sielua koskettavat lauseiden runollisuus, syvyys, myyttisyys, yhteys karuun tundraan: Naali kulkee tundran lisäksi mehtäsielun poikki joka askeleella. Ehkä kirjan tenho on myös siinä, että se kuvaa jotain pelkistettyä elämänmuotoa, yksikertaisuutta ja syvää kosketusta luonnon kanssa, luonnon armoilla. Nöyrää kansaa. Se kuvaa elämänmuotoa, jonka ihmisen muisti on säilönyt geeneihinsä menneiltä ajoilta.

Tavoitan tuon kaipauksen itsestäni. Kaipauksen johonkin pelkistettyyn yksinkertaisuuteen, pois tästä hullunmyllystä. Mikä estää? Niin mikä estää. Tähän illalla jäin:

"Ja suvun muisti yltää tundran taakse ja eteen, ylös ja alas, koko tundran horisontti on suvun muistissa; he paimentavat porojaan tundran maailmassa.

Tundra tarjoaa heille elämän, eikä mikään muu maailmassa. He ovat pukeutuneet tundraan, siinä on heidän ammattinsa, taustansa, elämänsä. Heidän maailmansa on vähäinen tämän maailman tavaroista. Ei ole mahdotonta, että heidän maailmansa on rikas ja suuri ja kaunis."

Petter Sairanen: Naali kulki tundran halki, s. 19 - 20, WSOY, 2006.

 

968304.jpg

 

968303.jpg

 

968305.jpg

 

968306.jpg

 

968307.jpg