20181125_084441.jpg

 

Tänä aamuna oli ohjelmassa aivan normaali aamulenkki. No ei siitä ihan normaalia sitten tullutkaan, kun oli niin paljon nähtävää ja koettavaa ja ihmeteltävää. Meni kolme tuntia ihmettelyihin.

Ensin tuli kuu esiin soramontulla. Sitten mentiin järvelle ihmettelemään rantajäätä. Poistullessa yllätti värikäs auringonkajo ja pimeys muuttui hämärästä päivänvaloksi. Ja sitten tuli vielä kaiken kruunajaiseksi lumisade.

Rakastan marraskuuta: se riisuu turhasta, pelkistää ja hidastaa elämän peruskysymysten äärelle.

Minulle kelpaa tällaiset päivät, jolloin ei tapahdu mitään ja kuitenkin tapahtuu kaikki. Minulle kelpaa myös ne päivät, jolloin aika matelee tihkusateen ja sumun seassa, eikä päivä tunnu valkenevan ollenkaan. Juuri tällaisina päivinä tuntuu sulautuvan siihen itsekin kokonaan.

Kokemus lumisateen alkamisesta, on elämää suurempi kokemus. Aivan kuten päivän valkeneminen tai pimeyden saapuminen. Niissä on sisällä suuri mysteeri, joka osoittaa , että tietomme on aina vajavaista. Kuka osaisi sanoa sen sekuntin, milloin lumisada alkaa, milloin pimeys, tai milloin järvi jäätyi.