Viikolla oli Valon päivä. Aurinko juhlisti olemalla läsnä juhlissaan koko päivän. Pari kertaa lensi talitianen männyn oksalle livertämään. Se ei laulanut sitä tuttua titityytä ja lirkutteli valoisasti. Viikolla oli isän kuolinpäivä ja seuraavana päivänä Runebergin päivä. Viisi vuotta sitten hulmusivat liput taivasta tavoitellen, yksi puolitangossa, se oli Kuhasenraaren ruuneperille, saaren erakolle ja ajattelijalle.

 

Tänään on kynttilän päivä, aikanaan siunattiin vuoden aikana kirkoissa käytettävät kynttilät, tuo Jumalan valon vertauskuva.

 

Jos ei pauku Paavalinna eikä kylmä kynttilännä, ei oo kelpo kesästäkään. On pari astetta pakkasta, sataa lunta, liekö se sitten kylmämistä vai ei. Tiedä häntä, säät ovat niin muuttuneet. Mutta lämpimältä tuo tuntui, viikolla sentään joskus tuntui vähän kylmältäkin, kun pakkanen oli kympin kieppeillä.

 

Vein eilen kynttilät haudalle. Kirkonkellot soivat pitkään, hitaasti, kaksiäänisesti, pium – paum, rauhoittavasti. Niiden soinnissa ja rytmissä voi kuulla pitäjän yhdennentoista käskyn: siun ei piä hättäilemän. Pium - paum, ei - piä, pium - paum, ei - piä.

 

Jokin pyhyyden tuntu lepäsi käytävillä, vaikka olikin lauantai, joillekin se oli raskas päivä, niille, jotka olivat kokoontuneet saattamaan läheistä hautuumaan rauhaan.

 

 

 

 

 

Koko maiseman peitti puhdas lumi, on meitä hellitty komealla talvella ja valolla pitkään täällä. Valo lisääntyy, se saa miettimään maailman valoa, se saa kysymään: Millaista valoa itse  jätän jälkeeni? Millaisia varjoja kuljetan mukanani? Mikä on minun pyhyyteni?

 

Lumi ainakin jättää jälkeensä puhtautta ja pehmeyttä.

 

 

 

 

Sain perjantaina iloisen yllätyksen, Ahti Kansan kirjoittaman sukukirjan Karlin-suvun itäinen haara. Tekstin äärellä joutui pysähtymään moneen kertaan.

 

Kuinka puhuttelevasti kirjailija aloittaa kertomuksensa: ”Näitä ihmisiä on elämänkohtalo kouraissut ankaruudellaan. Myötätuulta ei ole paljoakaan riittänyt. He ovat esivanhempiani ja heidän läheisiään. Paljastan kunnioituksella pääni heidän elämäntyölleen ja elämälleen.”

 

Kun lukee kirjan, tietää mitä lause tarkoittaa, se tarkoittaa monenlaisia menetyksiä; lapset kuolevat nuorina tai toinen vanhemmista, ja äiti jää yksin monilapsisen perheen kanssa, on puutetta ruuasta, kaikesta,  on vaikeita sairauksia.

 

Osa suvun jäsenistä on kadonnut suuren ja mahtavan nieluun jälkiä jättämättä, osa on kokenut raskaita vaiheita: ”Joidenkin ihmisten kohtalona on elää ajanjaksoja, joihin sisältyy myrskyisiä kausia, kuten sodat ja sen aiheuttama pakolaisuus, kiertolaisuus ja asuinsijan etsiminen  useaan kertaan.”

 

On hyvä palauttaa välillä mieliin historiaa, se antaa lamalle ja omille elämän harmeille toisenlaiset mittasuhteet. Se hiljentää. Sen edessä voi paljastaa päänsä kiitollisuudesta.