Olen menossa kirjoittajakurssille. Meillä on kotitehtävä:

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kirjoita alla olevan runon osan synnyttämä tarina, liuskan mittainen proosateksti.

 

 

 

Seisot sinkkitiskin edessä sotkuisessa kahvilassa
juot kupin halpaa kahvia onnettomien kanssa

Yöllä menet suureen ravintolaan

Nämä naiset eivät ole pahoja mutta heillä on huolia
heistä ruminkin on saanut miehen kärsimään

Hän on poliisin tytär Jerseyn kylästä

Kädet joita en huomannut heti ovat kovat ja sierrettyneet

Minä säälin suunnattomasti hänen vatsansa arpia

                      (Apollinaire:Vyöhyke, suom. Jukka Kemppinen, osa runosta)

 

Alla aikaansaannokseni.

Mutta miksi runossa on minä-muoto? Se jää pohdituttamaan. Valitsinko näkökulman oikein?

 

 

Arvet

 

-         Olen syntynyt arvista, sanoin, kun kosketin hänen paljasta vatsaansa.

-         Aha, nainen sanoi. Minä olen poliisin tytär Jerseystä.

-         Niinkö?  Entä arvet?

-         Mitä niistä?

-         Meinaan, mistä ne tulivat. Minun äidilläkin oli vatsa täynnä arpia. Keskenmenoja. Onnettomuuksia. Omia valintoja. Kaikki elämän mahdollisuudet, mitä köyhälle mustalle naiselle elämä suo. Ei asuntoa. Ei miestä. Monia miehiä. Minä en tiedä isästä. Sinä sentään

-         Ei, hän sanoi. En halua.

-         Muistaa? Tietää?

-         Niin.

-         Et halua. En minäkään. Tulin tänne, kun muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Halusin rahaa. Meitä huijattiin. Tämän piti olla lyhyt keikka. Parissa kuukaudessa ohi.

-         Niin.

-         Yhtä juhlaa. Pikku juttu. Se valehteli kaiken. Meistä piti tulla sankareita.

-          Ei minustakaan tullut näyttelijää.

-         Montako asiakasta sinulla on päivässä?

-         Vähintään kaksikymmentä. Pahimmillaan kolmekymmentä.

 

Vihelsin hiljaa. Huomasin hänen kätensä. Ne olivat kovat ja sierrettyneet. Kovan elämän nähneet kädet. Minun kävi sääliksi häntä. Hän käänsi katseensa pois.

 

-     Mutta nuo arvet.  Ei ne ole sitä, mitä ajattelet. Naisen silmät kiilsivät  kuin auton tuulilasi pimeässä vesisateessa, kun halpa valo osui niihin.

-         Olin torilla ostamassa hedelmiä. Silloin se sattui. Ehdin kyykistyä. Sitten tajusin, että vuodan verta. Pillit huusivat. Ihmiset itkivät ja vaikeroivat. Auto, joka oli syöksynyt väkijoukkoon, oli tulessa. Kuolleita ja silpoutuneita makasi kadulla. Verilammikoissa.

-         Itsemurhaisku?

-         Niin. Kolmas sillä kadulla viikon aikana. Täällä Bagdadissa ei ole  kukaan turvassa. Vaikka Saddamia ei enää ole. Sodan piti olla ohi.

-         Saamarin Bush. Kohta meidät kaikki kuljetetaan sinkkiarkussa kotiin.