Menet metsään, et minkään syyn takia. Kuljet siellä, tulet pois. Mitään ei tapahtunut, mutta kuitenkaan et voi unohtaa.

- Liisa Laukkarinen

 

 

 

Talvipäivä aarnimetsässä Miehikkälässä. Aurinko paistaa matalalta, koski kuohuu, pakkanen muovailee jälkensä kalliojyrkänteelle ja vanha metsä nöyrtyy luonnonvoimien edessä. Kuolema leimaa puunsa.

 

Täältä löydät hiljaisuutesi, nöyryytesi, valosi ja hämäryytesi. Kallion jyrkänteellä tapaat kallion Jumalan, kirkkauden viitta harteillaan se tasapainoilee tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välillä, kosken kohinassa kuulet elämäsi kysymykset, hiiltyneen tervaskannon äärellä kohtaat senhetkisen ikuisuutesi. Talvimetsän paljaassa valossa näet pienuutesi. Mikä on ihminen?

 

Hangelle on jäänyt merkki kulkijan saappaasta, joen varteen merkkejä ketun juomareissuista, ylhäällä mäellä on hirvi hölkötellyt. Lintujen lauluista ei ole jäänyt mitään merkkejä taivaalle. Täällä et tapaa ketään, täällä tapaat kaikki, ennen kaikkea itsesi, valosi ja pimeytesi, menneisyytesi ja tulevaisuutesi. Ei ketään, ei missään, ei liiku edes maahan jäätynyt haavan lehti. Se on tehnyt huiman matkan. sillä oli kerran huima unelma, unelma, että voisi lentää. Nyt se on ohi, unelma ja lento.

 

 

Liito-orava uinuu jossain korpinotkon järeässä haavassa, en tavannut, mutta maisema on sellainen: jyhkeitä haapoja, joen varressa lehtipuita, sopivaa sapuskaa, vanhaa metsää kaikkialla, sopivaa turvaa. Joku hiljainen suhina silloin tällöin. Höristän korvia: mikä lintu se voisi olla? Joku uusi tuttavuus? Kunnes viimein tajuan, että se tulee repusta, se on termospullo.






 

 

Lisää kohteesta löytyy täältä.