Marraskuun ensimmäinen kääntymässä iltaan:
Marraskuun ensimmäinen, ei missään niin lähellä kuolemaa, elämä niin paljaaksi riisuttuna, valoon pukeutumassa, ei missään niin lähellä valoa, varjoa, pimeyttä. Se on piste, jossa ne kaikki käyvät kääntymässä, tallaavat oman polkunsa näivettyneeseen horsmikkoon, ihmissieluun. Joku karistaa lehtensä siinä pisteessä, joka valaisee ne, ja luo niillä valonsa ohikulkijan marraspolulle. Elämä on valon ja pimeyden vuorottelua, aina tulee uusi aamu, uusi kevät, uudet lehdet.
Kuusi vuotta sitten aamuhämärässä virittelin tietokonetta päivän askareisiin, kun pilli huusi. Oli märkää, pimeää, ajattelin, että taas joku onneton oli liikenteessä kokenut ikävyyksiä. Puolenpäivän aikaan alkoi tulla kummallisia puheluita työkaverille, jossa kysytiin minua ja minusta. Sanottiin, ettemme saa poistua mihinkään, on tulossa vieraita. Mitä vieraita? Miksi ei saa poistua? Mitä muuta he sanoivat? Miksei kysytty minulta? Sain puhelimen ja kuulin hätääntyneen tuntemattoman miesäänen huutavan sivusta: Ei saa antaa, ei saa antaa. Mitä ei saa antaa? Kenelle? Kuka oli se, joka huusi? Odottelun jälkeen tuli kaksi poliisia ja pappi, yksi poliisi kertoi, mitä kerrottavissa oli, antoi eväsrepun ja takin. Loput vaatteet oli hävitetty hygieniasyistä. Lisätietoja saisi obduktio-osastolta. En koskaan aikaisemmin ollut kuullutkaan tuollaista sanaa. Sain esitteen, jossa kerrottiin, mitä tapahtuu, kun lähiomainen kuolee. Kotona tyhjensin repun, termospullossa oli kahvi vielä lämmintä, avasin sen ja kaasin viemäriin. Eväät olivat koskematta. Enää ei tarvisi koskaan tehdä eväitä siihen reppuun. Ei koskaan. Se tuntui aivan käsittämättömältä: yks kaks kaks onkin yks. Kaksikymmentäkaksi vuotta yhteistä ja turvallista elämää oli pyyhkäisty pois yhdellä aortan viistohaaran repeämällä muutamassa sekunnissa.
Kuuden vuoden kuluttua kaikki kunnossa, niin kunnossa, kun tilanteeseen nähden voi olla. Lähiomaisia on kuollut lisää. Poju-koira on nyt lähin omainen, ja silläkin ehtoopuoli menossa, tassut pahasti nivelrikon valtaamia. Yhteisiä lenkkejä on vielä jäljellä, sitä ei kukaan tiedä, paljonko. Kuusi vuotta on opettanut kiittämään jokaisesta päivästä, joka meille annetaan. Kuusi vuotta on opettanut, että mahdottomastakin voi selvitä, että surukin helpottaa joskus, että pystyy tekemään sellaista, mihin ei ikinä olisi uskonut pystyvänsä, mutta kun on pakko, niin onnistuu, vaikka välillä on pitkät itkut itkettävä. yksin pimeässä metsässä. Onneksi on ollut ystäviä, jotka ovat niin paljon auttaneet. Heille nämä valoa tihkuvat kiitokset.
Valokuvatorstain haaste: Kääntöpiste
,
Kommentit