Viikonloppuna polttopuun teossa. Kuusivuotias kummipoika tuli opettamaan puiden pilkkomista. Sanoi opiskelleensa taitoa kirjasta, vaikkei osaakaan lukea. Kysyin, mistä kirjasta. Kirjasta, joka löytyi metsästä. Mistä metsästä, kysyin. Enklannin metsästä.

Hän käänsi pölkkyjä pystyyn ja kannusti: "Lyö kovaa. Lyö vieläkin kovempaa. Lyö liian kovaa!" Viimein löytyi superpölkky, jota en saanut halki, vaikka Samu polki jalkaa ja näytti mallia ja huusi: "Lyö liian-liian kovaa!" Ei auttanut. Sinne jäi tyvipölkky ehjäksi vihertämään rupeavan koivikon alle.

1526172.jpg

Tuossa koivikossa kasvoi aikanaan sokerijuurikasta. Toisinaan se oli heinäpeltona, ja lehmät käyskentelivät siellä. Serkut kertoivat, että he tekivät välillä lehmille omaa radio-ohjelmaa. Joku vanha säilykepurkki sai toimia mikrofonina, kun lehmiä haastateltiin. Niin muuttavat laulut. Ammuvainaan nuotit ovat vaihtuneet peipposten ilosäveliin.

Tänään olisin kovasti kaivannut ilosäveliä. Vaan koko tämä päivä meni etsiessä äänikirjan kasettia. Liisa Suurlan Suru, ankara ilo - kirjasta puuttuu neljäs kasetti. Enkä löydä sitä mistään. Tätä olen pelännyt, että tämä kaaos karkaa lopullisesti hallinnasta. Nyt se on tapahtunut. Harmittaa vietävästi, kun se on kirjaston kirja. Yhteinen omaisuus on arvokkaampaa kuin oma. Onko kenelläkään antaa vinkkiä, mistä saisin tilalle uuden kasetin?