Kuka osaa arvata kiven kärsimättömyyden, kun se toivoo murskautuvansa, tulevansa jälleen osaksi jotakin kiihkeämpää? (Lause runosta Yöperhonen, vuoret, virrat sivulla 33, kirjoittanut Mary Oliver: Tuhat aamua, Basam Books 2015, suom. Pertti Nieminen ja Tuulia Toivonen)
Aaamulla kun on vielä pimeää, menen rantaan. Aallot vyöryvät, jokainen kivi suostuu kohtaloonsa, niin on niiden mieli, jäädä alle, saada päälle kylmää, märkää, jäätyä ja sulaa, jäädä jäämassan jalkoihin. Niin ne ovat kasvaneet, niin kasvatettuja, niin hiottuja, etteivät ne pelkää. Toisin kuin minä, ajattelen, jos aallot olisivat suurempia, jos ne menettäisivät järkensä, eivätkä enää palaisikaan takaisin vaan jatkaisivat ohi rannan ja metsän ja talojen ja kylien ja kasvaisivat koko ajan. Että vesi ulottuisi kohta kaulaan saakka ja sitten vielä sitä tulisi lisää, yhä suurempia aaltoja. Miten silloin toivoisin olevansa kivi. Että osaisin senkin tyynenä ottaa vastaan, oman osani.
********
Tuhat aamua - lukukokemus innoitti tekemään lisää runoharjoituksia. Samalla mukaan tulee kuvia viime syksyn lomareissulta. Tämä kuva mökkirannasta Liperistä, kun aamu on jo valjennut..
Kommentit