Eilen olisi pitänyt olla pääkaupungissa. Mutta huomasin, että olen liiaksi metsittinyt, en saanut reväistyä juuriani irti mehtien kätköistä. Ajatus Helsingin hulinasta tuntuii liian haastavalta puhumattakaan siitä, että olisi pitänyt pukeutua ja kävellä ihmisten eteen vastaanottamaan palkintoa ja sen jälkeen osallistua coctailjuhliin (apua, kuinka se sana kirjoitetaan, en ole koskaan ollut kokkareilla).

 Niinpä valitsin toisin. Ja pääsin kättelemään presidenttiparia. Seisoin juhlassa maastokengät jalassa, toppahousuissa ja rispaantunut fleecepusero päällä, tukka sojottaen kaikkiin ilmansuuntiin, kun toisilla oli juhlalliset iltapuvut päällä, hiukset ojennuksessa. Miksei kukaan kertonut, että edessä oli itsenäisyyspäiväjuhlat? Jossain vaiheessa teki mieli karata mutta en päässyt siinä tungoksessa poistumaan. Eikä tuo ollut painajaista. Joku lohdutti minua: tärkeintä ei ole puvut, tärkeintä on tulla mukaan, olla paikalla, läsnä. Olisiko tässä jotain syvällisempääkin opittavaa elämästä. Että tärkeintä on olla läsnä. Elää. Ymmärtää, että arkikin on juhlaa.

Kettukin oli päässyt mukaan juhliin:

Illalla sain muutaman onnitteluviestin. Oli kaivattu Helsinkiin mutta ymmärrettiin poissaolo. Ja kun luulin, etten olisi ketään tuntenut siellä. Tukka sekaisin selvisin päiväkotilasten itsenäisyysjuhlasta ihan kunnialla. Ihailin taidokkaita lavasteita, hienosti rakennettua ohjelmaa. Kuinka paljon tunteja olikaan uhrattu niiden suunnitteluun, valmisteluun, harjoitteluun?

Ja illalla jäin miettimään tätä ihmisen arkea. Kuinka nopeasti se hujahtaakaan ohi. Ei jää merkkejä, ellei niitä kirjaa ylös, tallenna johonkin. Päivällä olin ollut taas purkamassa mielen kuormaa, luopumisen ja surun taakkaa mielenterveyshoitajan luona. Hän kysyi, millainen oli meidän joulumme viime vuonna, meidän viimeinen yhteinen joulu. Eikä minulle tullut yhtään mitään mieleen. Millainen se oli? Tavallinen. Hyvä. Levollinen. Levähdyshetki, jossa ei mitään suuria tapahtunut. Ehkä teimme jotain opiskelutehtäviä.

Vasta myöhemmin alkoi muistua jotain yksityiskohtia. Että veimme iäkkään ystävämme kirkolle, hautausmaalle sytyttämään kynttilöitä ja kirkkoon. Tulimme kotiin. Avasimme lahjat. Luimme. Kairanviemä - A.E Järvisen elämänkerta imaisi meidät mukaansa. Sen kummallisempaa ei juhlaan tarvita. Tärkeintä on olla läsnä. Ja jäin miettimään, oliko se tuona jouluna, kun aamukuutamossa tiellä lojui saalistajan kynsiin jäänyt jänis. Ehkä se oli joku aikaisempi. Mutta sinä jouluna oli jänisperheessä yksi poissa. Oli odotus. Suru.

 

Siksi on tärkeää olla läsnä. Siksi olisi tärkeää kirjoittaa arkea ylös. Kun se jonain päivänä loppuu. Että sittenkin muistaisi, kuinka hyvältä tuntui, kun joku oli läsnä, kun voi kokea jotain yhdessä. Arkea ja juhlaa. Ettei silloin tarvitse katua, ettei ollut läsnä, ettei olla näkemässä tätäkään tanssijapojan iloa.