Sururyhmässä katseltiin valokuvia. Näytin väsynyttä latoa. Tältä minusta tuntui, silloin kun isä ja äiti sairastivat, eikä niihin ongelmiin ollut olemassa ratkaisuja, vain pitkä hidas riisuutuminen ja odotus. Töissä jatkuvat organisaatiomuutokset imivät loput voimat. Kotona molemmilla oli  liikaa töitä – tai sitten liian vähän ja lähiperheellä jatkuvia ongelmia, joita joutui vielä selvittelemään.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Entä nyt, tuntuuko sinustä vielä tältä? kysyi ryhmän vetäjä.

 

En osannut vastata. Aloin miettiä, mitä minulle kuuluu.

 

Kaiken muun alle se on jäänyt. En ole oikeastaan ehtinyt ajatella, miltä minusta tuntuu, kun on ollut niin paljon järjesteltävää kahden kuolinpesän asioissa ja työtehtävissä. Ja siinä, että se viimeinen lähiomainen tekee hidasta itsemurhaa, ajautuu yhä syvemmällä masennuksen ja riippuvuuksien syövereihin. Koskaan en voi tietää, milloin joudun järjestämään vielä yhdet hautajaiset. Jos tietäisi, mitä voisi tehdä…Enempää et voi tehdä, lohduttaa joku. Ja silti se on ihan liian vähän, syyllisýydestä en pääse.

 

Pahinta elämässä on umpikujat. Suru ei ole umpikuja. Se on pitkä musta tunneli, jonka läpi on kuljettava. Joskus tuntuu, ettei matka edisty yhtään, kun ei näe liikettä. Mutta valoa kohti silti matka käy. Mutta suru ei häviä sittenkään kun on kulkenut läpi pimeän. Se on kuin haju joka tarttuu vaatteisiin ja kulkee mukana loppuelämän. Se muuttaa muotoa, siitä tulee armollisempaa. Joskus sitä jopa kaipaa.

 

Niin miltä minusta nyt tuntuu? Kaikelta mahdolliselta. Riippuu näkökulmasta, valosta, mistä kulmasta se tulee, vai tuleeko sitä ollenkaan.

 

Lato kertoo kaiken. Oikeastaan ensimmäisessä latokuvassa kaikki on liian hyvin. Tältä se näyttää nyt, tänä aamuna auringon noustessa. Tältä minustakin tuntuu:

 

 

Koskaan ei voi menettää kaikkea. Miten vähän silloin riittää, kun elää menetysten keskellä. Kaksi punatulkkua männyn oksalla. Kuovin huuto läheiseltä suolta. Auringon säteiden kiillottamat sammalet ladon kivijalan raunioilla. Kuinka vähän lopulta tarvitaankaan onneen: