"Autuaita ovat murheelliset<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

sillä he saavat lohdutuksen."

 

 

Viisikymmentäkuusi kynttilää toisessa ja

kahdeksankymmentäkolme toisessa kirkossa,

(muistinkohan oikein)

 

Moninkertainen määrä lohdutusta kaipaavia.

 

Niin korkea taivas, sen alle mahtuu kaikki kynttilät,

ne jotka vielä palavat ja ne, jotka ovat jo sammuneet.

Ja nekin, joita kukaan ei sytytä.

Sen alle mahtuvat ne, jotka kaipaavat,

ne, joita kaivataan

ja ne, joita kukaan ei kaipaa.

 

Toisessa kirkossa sytytettiin kynttilät ikäjärjestyksessä vanhimmasta alkaen. Pikkuserkun kynttilä:

 

 

 

Ja melkein heti perään kynttilä miehelle. Sen jälkeen tuli vielä muutama, sydämeen saakka ulottuivat niiden liekeit: yksi sodassa kaatuneelle 22-vuotiaalle vainajalle, jonka jäännökset siunattiin kesällä kotomaan multaan. Toinen koulupojalle, joka ei jaksanut elää. Kolmas kaikille  kaipaaville yhteinen.

 

Kuka mittaa liekkiin mahtuvan surun? Ei se ole mitattavissa. Ja silti se jaksaa valaista. Onko toisen kynttilän suru raskaampi kuin toisen? Ei ne ole vertailtavissa. Palavia muistoja ne ovat täynnä. Tämäkin muisto:

 

Päivälleen vuosi sitten klo 6:40 virittelin töissä tietokonetta, kun pillit soivat palolaitoksella. Se oli lähes jokapäiväistä. Onnettomuus varmaan jossakin, se oli niin tavallista, oli pimeää ja sateista, joku rekka varmaan taas suistunut tieltä. Puolen päivän tienoilla alkoi tulla kummallisia puheluita työkaverille, jossa kysyttiin minua. Sanottiin, ettei saa poistua, on tulossa vieraita. Kuuntelin vieressä ja ihmettelin hiukan. Ajatus puntaroi vaihtoehtoja, sekin käväisi mielessä, että poliisit kyselee, että olen jotenkin töppäillyt töissä. En keksinyt kylläkään miten. Sitten tuli tekstiviesti yhdeltä työystävältä: Muista, tapahtuipa mitä tahansa, olen tukenasi. Odotusta. Vaihtoehtoja oli. Päätin soittaa miehelle, kun en uskaltanut suoraan soittaa veljelle. Mies ei vastannut. Veli vastasi. Yksi vaihtoehto oli suljettu pois. Veli oli elossa. Siis mitään kauheaa ei ole voinut sattua. Jotain lievempää. Mies ei varmaan kuullut soittoa, niin oli käynyt ennenkin. Odottelun jälkeen vieraat tulivat, kaksi miestä, yksi nainen. Katsoin ikkunasta, en tuntenut heitä, tavallisissa vaatteissa, katsoin, näyttivätkö vihaisilta. Eivät. Perusilme kaikilla, ei siitä voinut lukea mitään, mikä oli se töppäys, jonka olin tehnyt ja jonka takia he tulivat. Ensimmäinen oli poliisista, rikoskonstaapeli. Oli siis tapahtunut rikos, mietin. Toinenkin oli poliisista. Sen täytyi olla vakava rikos, kun oli kaksi poliisia, ajattelin, mitä ihmettä olen tehnyt, puntaroin. Kolmas oli pastori kotiseurakunnasta, tunnistin, kun menin kättelemään. Enää ei tarvinnut sanoa mitään. Tiesin jo.

 

Kuolema. Tiedän siitä nyt enemmän. Suru. Siitäkin jotain. Ja silti ne ovat arvoituksia, suuria salaisuuksia kaikkien mittareiden ulottumattomissa.