joulu

sinun tähtesi

pimeässä

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Perjantaina iltapimeällä töiden jälkeen avasin lehden, kun olin viritellyt takkaan tulen.

 

Ei tämä ei voi olla totta. Pitää kysyä mieheltä, tietääkö hän tästä, onko kuullut jotain, sitten, kun tulee kotiin. Suljen lehden. Ai niin, ei tätäkään voi kysyä. Ei kukaan tule, ei tästäkään voi puhua kenenkään kanssa.

 

Avaan lehden uudelleen. Sama nimi. Ei ole mihinkään hävinnyt.

 

Yölläkin herään monta kertaa samaan ajatukseen:

 

P on kuollut, se oli eilisessä lehdessä.

 

Ei se ei voi olla totta, vastahan me tapasimme, enkä voinut aavistaa, ettei enää koskaan nähtäisi. Milloin se oli? Syksyllä, keväällä, joku viikko sitten, en muista, päivät ja kuukaudet ovat sekoittuneet.

 

Ei, olen varmaan lukenut nimen väärin. Aamulla avaan toisen lehden. Jos se onkin painovirhe. Mutta sama nimi sielläkin, sama ikä, minua muutaman vuoden vanhempi nainen.

 

Tuntuu kuin sydän repeäisi kun ajattelen P:n tyttöä, kuinka hän selviää, kuinka tuollaisesta voi selvitä, vasta murrosiässä ja monia koettelemuksia muutenkin jo elämään mahtunut. Kuka nyt tytöstä pitää huolen? Kenelle hän voi puhua? Miten he selviävät joulusta? Ja elämästä. Kuka kuuntelee, kuka ottaa kädestä, kuka painaa syliin?

 

Vastahan me olimme poimimassa suppilovahveroita, teimme tulet, ilta hämärtyi ja taivaalle syttyi ensimmäiset tähdet ja leikimme kuuropiiloa. Vastahan vein heidät metsään nuotiolle, P:n ja tytön! Kuinka kauan siitä on?

 

Viisitoista vuotta tai jotain sinne päin. Tuntuu kuin kaikki nämä välivuodet olisi hetkessä leikattu pois. Meidän kyläpaikka, yksi niitä harvoja, jossa miehen kanssa kävimme. Ja P:n miehen kanssa viisi vuotta samassa huoneessa töissä. Sitten tuli suuri luuta ja lakaisi meidät eri töihin, eri paikkoihin, meidät ja heidät.

 

Yhteys jäi muutamiin kylällä tapahtuneisiin satunnaisiin kohtaamisiin. Mutta silti ne ovat säilyneet syvästi mielessä, P:n aina valoisa ja iloinen luonne, lämmin olemus, terveiset, joita hän laittoi mieheni mukana.

 

 Ja nyt. Mitä minun pitäisi tehdä? Oli pakko lähteä liikkeelle, kävin hakemassa kukan, vaikka ei se ole tärkeää tiedän sen, mutta jotain piti olla. Mutta ketään ei tullut ovelle. Enkä edes tiedä, minne olisi pitänyt mennä. Hehän olivat eronneet. Ja osaisinko edes sanoa mitään? Toin kukan kotiin laitoin pöydälle. Siinä minun jouluni, hänen tähtensä.

 

Joulun tähti hänelle, jota en enää koskaan tapaa ja hänen läheisilleen, joilla nyt suuri suru.

 

 

 

 

 

Eikä tämä ollut ensimmäinen tapaus tällä viikolla. Kuinka monta ihmistä olinkaan kohdannut sattumalta viikon aikana, jotka olivat kokeneet menetyksiä ja suuria kärsimyksiä. Niiden rinnalla omat jutut tuntuivat niin pieniltä ja mitättömiltä.

 

Niin monenlaisen kärsimyksen keskelle joulu tulee tänäkin vuonna. Se tulee, vaikka siihen ei mitenkään olisi valmistautunut, vaikka ikkunassa olisi kesäverhot ja ruokakaapissa pari pakettia tavallisia puurohiutaleita, maitoa ja leipää ja lattiat imuroimatta. Ei se ole tärkeää.

 

Tärkeää olisi, että jokaiselle tulisi edes joku pieni jouluilo jouluvieraaksi. Että osaisi jättää portin raolleen, että osaisi pitää korvat avoinna, että osaisi jakaa sydämestää jotain pientä toivoa jokaiselle kohtaamalleen. Sitä todellista jouluiloa.

 

Huomasin joulukortteja lähetellessä, että niin monta nimeä oli pyyhkiytynyt pois listalta. Huomenna ajattelin käydä tervehtimässä muutamaa yksinäistä, sairasta vanhusta, etteivät nekin tapaamiset hukkuisi vähemmän tärkeiden asioiden alle.