Itsenäisyyttä on taas juhlittu. Aamulla oli partiolaisilla kynttilöiden sytytys sankarihaudoilla, sitten oli lippujen ulkoilutusta ja pikkupartiolaisten lupauksen anto. Aamuyöstä maa oli saanut ohuen valkoisen kuorrutuksen pinnalleen, ihan kuin viestinä, että menneisyyden ikävyydet, kaikki se pirsta, savu, saasta, että sen voi hetkeksi unohtaa ja pukea ylleen juhlapuvun. Mielen valtaa suuri liikutus ja kunnioitus menneitä sukupolva kohtaan. Jään pohtimaan itsenäisyyden merkitystä:

onko itsenäisyys = vapaus? vai eikö ole, ja jos ei, niin kummassa on suurempi vapaus, itsenäisyydessä vaiko vapaudessa? orjakin voi olla vapaa, ja vapaa olla orja.

Tuohon teemaan sattuu sopivasti iltalukemistona löydetyt lauseet. Ensin katkelma Karjala-lehdestä:

Jokainen suomalainen kantaa perhehistoriassaan ja geeneissään sodan kipeää haavaa, sodan muistoa. Se on niin käsittömättömän vahva, että sukupolvet toisten perään joutuvat jossain vaiheessa kumartamaan sen äärelle. He oppivat edeltäjiensä kantapäiden kautta jotain ihmisyydestä ja inhimillisyydetä, ohjaaja Kiri sanoo. (Karjala-Lehti 27.11.2014 s. 4 Kuunnelma-näytelmä sodan kurimuksesta.) Tuo Rajalla-kuunnelma pitäisi saada kuulla, kertoohan se Lauri Leikkosesta ja talvisodan syttymishetkistä. Toivottavasti tulee tilaisuus vielä siihen.

Se, että on joskus ihmisen tavannut oikeassa elämässä, tuo oman liikutuksen tarinoihin. Syksymmällä luin meidän kansakoulunopettajan kirjoittaman kirjan, tuntui niin ihmeelliseltä. Monta kohtausta kirjasta jäi mieleen ja puhutteli. Yksi oli se kun väsyneet sotilaat joutuivat ylittämään Äänisen hirmupakkasessa ja tuulessa. Kaikkein väsynein kulki keskellä ja muut olivat tiiviisti ympärillä niin että tuo uupunut ei paletunut ja jaksoi kulkea, kun toiset työnsivät häntä.

Minulla ei ole lähisukulaisia sankarihaudoissa, eikä isäni joutunut rintamalle, lähellä se oli, käsky oli jo käynyt mutta sitten se peruttiin. Silti nämä haudat puhuttelevat ja liikuttavat ja koskettavat. Samoin karjalaisten kohtalo. Me kannamme mielissämme kollektiivista muistia, niitä haavoja, jotka ovat edellisille sukupolville tuottaneet tuskaa, ja niitä iloja, joista he ovat aikanaan iloinneet.

Illan lopuksi ehdin lukea joitakin lauseita Munkki Serafimin kirjasta Vapaus. Kirja käsittelee vapautta monella tasolla, yksi niistä on historiallinen taso (s. 131 ja 132):

Ihminen on historiallinen olento: hän tarvitsee historiansa, koska hän on historiansa...kollekiivisen piilotajunnan tasolla ihmisen historiallinen ulottuvuus ylittää yksilön kokemusmaailman tasot...menneiden sukupolvien perintö alkaa ikään kuin tunkea läpi tajuntaamme...Me emme ole esi-isiemme rinnalla niin erilaisia kuin luulemme. Meissä on jotain heistä. Se mikä kosketti heitä, koskettaa myös meitä. Ja niin mekin kaipaamme sitä, mikä antoi heille elinvoimaa. Siksi ikiaikaiset myytit ja arkkityypit, palvontatarve ja taikausko, jatkavat elämäänsä aina uusissa muodoissa.

Joku kaipaa iloisempaa tapaa juhlia itsenäisyyspäivää. Itse en kaipaa sellaista. Minusta joulukuun alun pimeä kaamos tuo mahdollisuuden hiljentyä ja pysähtyä menneen äärelle. Historiassa on monta kipukohtaa, jotka olisi hyvä muistaa ja ottaa niistä opiksi. Joku hiljentyy televisiön ääreen katsomaan linnanjuhlien loistoa, mutta ei kaikki. Vaikka välllä tuntuukin siltä, jos lehtiä lukee, että kaikki niitä seuraavat. Tämä on median itsensä tarkoituksella ruokkima illuusio, jolla se varmistaa oman huomionsa. Onneksi meillä on vapaus valita. Suon sen ilomielin kaikille.